Järjen jättiläinen
"No, mikäs teidät tänne toi?" kysyi Kikka Puntala mittaillessaan minua ja Velmari-vemmelsäärtä katseellaan. Kalma-vuoren hevostallista olin kuullut puskaradion kautta, tarkemmin ravipiireissä liikkuvalta ystävättäreltäni, jolta olin myös Velmarin matkaani napannut. Paikka oli kuulostanut hyvältä, ja yhden tutustumiskäynnin jälkeen olin päättänyt että tämä olisi se oikea tallipaikka ruunalleni.
Siinä me sitten seistiin, vähän tyhmän näkösinä keskellä tallipihaa, molemmilla yhtä kummastunut ilme kasvoilla. Kikka katsoi minua intenssiivisesti, ilmeisesti yhä vastausta odottaen. "Nooh, paikka vaikutti just meille sopivalta. Tarpeeksi rennolta, mutta silti viihtysältä" sopersin hiukan ontuen, mutta sopersin silti. Velmari ei tehnyt tilanteesta yhtään helpompaa, ruunaparka ei tiennyt miten päin olisi ollut. Se nosteli hiukan orvon näköisenä jalkojaan, vaihtoi painoa jalalta toiselle, otti muutaman askeleen eteen ja muutaman taakse. Kikan katseesta saattoi lukea kaiken. Onks toi ruuna ihan järkevä? Niin ne kaikki ajattelivat. Minäkin.
Kikan johdolla mä sain raahattua rautiaani uuteen karsinaan. Paikka oli tallin perällä, joten ruuna ei saisi vetoa oviaukosta. Sinänsä se oli ihan hyvä, mutta nyt se ei myöskään nähnyt ulos. Paskat. Aina ei saa mitä tilaa Velmari tutustui uuteen karsinaansa kaikessa rauhassa, haisteli vesikupin, tarkisti ruoka-astian, kuopi alusetkin. "Ei sieltä mikään pomppaa." tuhahdin kyllästyneenä putteni tyhmyyksille. Eikö se voisi kerrankin edes esittää olevansa normaali hevonen? Sillä aikaa kun järjen jättiläiseni suoritti turvatarkastusta karsinassaan, minä kävin purkamassa sen vähäiset romppeet satulahuoneeseen. Velmarille ei ollut osteltu paljoakaan tavaraa, sillä vanhoilla pärjäsi ihan hyvin. En mä mitenkään rahoissanikaan ollut, osa-aikatyö ravitallilla ei riittäisi ikuisuuksiin. Joskus pitäisi joko alkaa ajaa rahaa tuottavia hevosia, ostaa sellainen, tai hankkia kunnon työpaikka. Viimeinen ei tullut kyseeseen, toista en voinut edes harkita, joten ensimmäinen oli ainut vaihtoehto. Vilkaisin vaistomaisesti tallikäytävän suuntaan, mutta Velmarin ravitaidot oli nähty, siitä ei ollut juoksijaksi. Ripustin ruunan suitset yhteen mustaan koukkuun, ja satulan telineeseensa. Tarkistin samalla oliko punainen huopa puhdas, vai pitäisikö se pistää pesuun. Puhdashan se oli, kun ei ollut pahemmin tullut ratsasteltua viime aikoina. Palasin tarkastamaan hölmön ruunani ennenkuin matkaisin tallitupaa katsastamaan. Hevonen oli rauhoittunut, ja tuijotti nyt karsinansa kaltereita hömpän oloisena. Tuhahdin turhaantuneena, ja lähdin kävelemään kahvin tuoksun houkuttelemana kohti kotoisan oloista tilaa.
Tallituvassa istuskeli jo yksi nuorehko naikkonen, joka hetken jutustelun jälkeen paljastui "sen ystävällisen ulkotallissa asuvan arabin" omistajaksi, Iinaksi. Innostuin ihan kunnolla jutustelemaan, kerrankin pääsin puhumaan toisen hevosihmisen kanssa. Harmittavan vähän tuttavapiiriini kuului kunnon hevosihmisiä, oikeastaan ainoastaan ravitallilla tutuksi tulleet naamat. Lopulta päädyimme Iinan kanssa sellaiseen järjestelyyn, että Vemmelsääreni rupeaisi arabin tarhakaveriksi. Olin varsin mielissäni siitä että löysin ruunalle tarhakaverin jo muuttopäivänä, sillä se ei tykännyt olla ulkona yksin. Siltä istumalta me lähdimmekin kokeilemaan miten kaksikko tulisi toimeen. Kävin hakemassa juuri uneen vaipuneen punarautiaani, ja vein sen ulos hiukan koleaan ilmaan. Pakkasta oli yllättäen melkein viisitoista-astetta, joten olin heittänyt ruunan selkään punaisen ulkoloimenkin. Sirolla arabitammalla näytti olevan päällään jos jonkinmoista säihkettä ja glitteriä, ja paksu toppaloimikin päälle. Tarhaan päästettiin ensin Lyyli-arabi, ja heti kun tamma oli asettunut paikoilleen, Velmari. Alkuun kaksi hevosta kyräili toisiaan epäluuloisesti, mutta jo kymmenessä minuutissa ne seisoivat lähekkäin, turvat melkein vastakkain. Oli pakko naurahtaa, Velmari poika sai ainakin uusia tuttavia.
Siinä me sitten seistiin, vähän tyhmän näkösinä keskellä tallipihaa, molemmilla yhtä kummastunut ilme kasvoilla. Kikka katsoi minua intenssiivisesti, ilmeisesti yhä vastausta odottaen. "Nooh, paikka vaikutti just meille sopivalta. Tarpeeksi rennolta, mutta silti viihtysältä" sopersin hiukan ontuen, mutta sopersin silti. Velmari ei tehnyt tilanteesta yhtään helpompaa, ruunaparka ei tiennyt miten päin olisi ollut. Se nosteli hiukan orvon näköisenä jalkojaan, vaihtoi painoa jalalta toiselle, otti muutaman askeleen eteen ja muutaman taakse. Kikan katseesta saattoi lukea kaiken. Onks toi ruuna ihan järkevä? Niin ne kaikki ajattelivat. Minäkin.
Kikan johdolla mä sain raahattua rautiaani uuteen karsinaan. Paikka oli tallin perällä, joten ruuna ei saisi vetoa oviaukosta. Sinänsä se oli ihan hyvä, mutta nyt se ei myöskään nähnyt ulos. Paskat. Aina ei saa mitä tilaa Velmari tutustui uuteen karsinaansa kaikessa rauhassa, haisteli vesikupin, tarkisti ruoka-astian, kuopi alusetkin. "Ei sieltä mikään pomppaa." tuhahdin kyllästyneenä putteni tyhmyyksille. Eikö se voisi kerrankin edes esittää olevansa normaali hevonen? Sillä aikaa kun järjen jättiläiseni suoritti turvatarkastusta karsinassaan, minä kävin purkamassa sen vähäiset romppeet satulahuoneeseen. Velmarille ei ollut osteltu paljoakaan tavaraa, sillä vanhoilla pärjäsi ihan hyvin. En mä mitenkään rahoissanikaan ollut, osa-aikatyö ravitallilla ei riittäisi ikuisuuksiin. Joskus pitäisi joko alkaa ajaa rahaa tuottavia hevosia, ostaa sellainen, tai hankkia kunnon työpaikka. Viimeinen ei tullut kyseeseen, toista en voinut edes harkita, joten ensimmäinen oli ainut vaihtoehto. Vilkaisin vaistomaisesti tallikäytävän suuntaan, mutta Velmarin ravitaidot oli nähty, siitä ei ollut juoksijaksi. Ripustin ruunan suitset yhteen mustaan koukkuun, ja satulan telineeseensa. Tarkistin samalla oliko punainen huopa puhdas, vai pitäisikö se pistää pesuun. Puhdashan se oli, kun ei ollut pahemmin tullut ratsasteltua viime aikoina. Palasin tarkastamaan hölmön ruunani ennenkuin matkaisin tallitupaa katsastamaan. Hevonen oli rauhoittunut, ja tuijotti nyt karsinansa kaltereita hömpän oloisena. Tuhahdin turhaantuneena, ja lähdin kävelemään kahvin tuoksun houkuttelemana kohti kotoisan oloista tilaa.
Tallituvassa istuskeli jo yksi nuorehko naikkonen, joka hetken jutustelun jälkeen paljastui "sen ystävällisen ulkotallissa asuvan arabin" omistajaksi, Iinaksi. Innostuin ihan kunnolla jutustelemaan, kerrankin pääsin puhumaan toisen hevosihmisen kanssa. Harmittavan vähän tuttavapiiriini kuului kunnon hevosihmisiä, oikeastaan ainoastaan ravitallilla tutuksi tulleet naamat. Lopulta päädyimme Iinan kanssa sellaiseen järjestelyyn, että Vemmelsääreni rupeaisi arabin tarhakaveriksi. Olin varsin mielissäni siitä että löysin ruunalle tarhakaverin jo muuttopäivänä, sillä se ei tykännyt olla ulkona yksin. Siltä istumalta me lähdimmekin kokeilemaan miten kaksikko tulisi toimeen. Kävin hakemassa juuri uneen vaipuneen punarautiaani, ja vein sen ulos hiukan koleaan ilmaan. Pakkasta oli yllättäen melkein viisitoista-astetta, joten olin heittänyt ruunan selkään punaisen ulkoloimenkin. Sirolla arabitammalla näytti olevan päällään jos jonkinmoista säihkettä ja glitteriä, ja paksu toppaloimikin päälle. Tarhaan päästettiin ensin Lyyli-arabi, ja heti kun tamma oli asettunut paikoilleen, Velmari. Alkuun kaksi hevosta kyräili toisiaan epäluuloisesti, mutta jo kymmenessä minuutissa ne seisoivat lähekkäin, turvat melkein vastakkain. Oli pakko naurahtaa, Velmari poika sai ainakin uusia tuttavia.